Ammattilentopalloilija on työsuhteessa urheiluseuraansa

Kulunut syksy on linkittänyt kaksi elämänaluettani tiiviisti yhteen. Urheilemisen ja seuran toimintaan osallistumisen lisäksi olen kirjoittannut oikeusnotaarin tutkintoon johtavaa seminaarityötäni. Kirjoitelmassani tarkastelen kahta korkeimman oikeuden ratkaisua, jotka ovat kehittäneet ammattiurheilijan oikeudellista asemaa suhteessa urheiluseuraansa. Työn päätöskappaleessa totean:

”Korkeimman oikeuden ratkaisut KKO:1995:145 ja KKO:1997:38 muovasit urheilijan oikeudellista asemaa. Työsopimuslain mukaisen työsopimuksen ekstensio eli työnantajan ja työntekijän välinen lailla säännelty sopimusuhde sai uuden urheilijan pelaajasopimuksen intension. Erityislain inteferenssi perinteisesti sopimusvapauden alaan kuuluneen elämänalueen kanssa johti oikeudellisesti onnistuneeseen metamorfoosiin ja työsopimuksen konstruktion käsite laajeni. Ammattijoukkueurheilijan voidaan katsoa olevan työsuhteessa urheiluseuraansa.”

Käyttämästäni jargonista huolimatta pohtimani oikeuskysymys on varsin käytännönläheinen. Ammattilentopalloilija joukkueurheilijana ja joukkueen taustalla vaikuttava seura muodostavat kokonaisuuden, joka luo edellytykset kannattavalle urheilutoiminnalle. Harjoittelu on järjestetty seuran johdon ja joukkueen valmentajan antamien ohjeiden ja tavoitteiden mukaisesti. Yhteisten ilta- ja aamuharjoitusten lisäksi korkeimman kansallisen tason pelaajat ovat sitoutuneita monipuoliseen ja itsenäiseen fysiikkaharjoitteluun. Ammattimainen harjoittelu on päivittäistä ja kattaa useimmitin myös viikonloput. Kysymys työsuhteen syntymisestä ratkeaa pohtimalla työsopimuslain (26.1.2001/55) 1.1 ¤:n soveltamisalamääritelmää.

Perinteisesti urheilu on liitetty harrastustoimintaan tai muun työsuhteen rinnalla harjoitettaviin toimintamuotoihin. Urheilijoiden allekirjoittamien pelaajasopimusten ei ole katsottu täyttävän työsopimuslain työsopimukselle asettamia vaatimuksia suhteen muodosta, vastikkeiden suuruudesta tai työnantajan johdosta ja valvonnasta. Ennen urheilun vakiintuneen ammattikulttuurin syntymistä tuskin moni urheilija itsekään mielsi olevansa työsuhteessa seuraansa. Urheilu kuului vapaa-aikaan, virkistäytymiseen ja osaksi mukavaa yhdessäoloa.

Työsopimuslain 1.1 ¤:n mukaan lakia sovelletaan sopimukseen, jolla työntekijä tai työntekijät yhdessä työkuntana sitoutuvat henkilökohtaisesti tekemään työtä työnantajan lukuun tämän johdon ja valvonnan alaisena palkkaa tai muuta vastiketta vastaan. Laissa ei ole nimenomaisesti rajoitettu tehtävän työn muotoa, joten myös lentopallon pelaaminen ja yleisesti urheileminen kattavat käsitteen merkityssisällön. Ammattilentopalloilija sitoutuu työhönsä henkilökohtaisesti ja ainakin muiden tulonlähteiden puuttuessa myös ansiotarkoituksessa. Työnantajana seura ja valmentaja ovat pelaajasopimuksen perusteella oikeutettuja käyttämään pelaajaan nähden työnantajan johto- ja valvontavaltaa vaatimalla tätä osallistumaan seuran harjoituksiin ja tapahtumiin. Lisäksi urheilijan vapaa-aikaa voidaan rajoittaa tavalla, joka ei perinteisen työsuhteen kohdalla ole mahdollista.

Erotettaessa ammattiurheilijaa harrastelijasta ratkaisevaan asemaan nousee usein urheilusta maksettavan palkkion suuruus. Työskentely voi työsopimuslain mukaisesti tapahtua vain vastiketta vastaan. Satunnaisesti maksettavat korvaukset todellisesti aiheutuneista kustannuksista, kuten matka- ja ateriakorvaukset, tuskin riittävät kattamaan lain asettamaa vaatimusta. Sen sijaan ennakkopäätöksessä KKO:1995:145 korkein oikeus katsoi, että jo noin 4200 markan kuukausikorvaus oli riittävä vastikkeellisuuden ehdon täyttymisen kannalta. Tarkkaa euromääräista rajaa on mahdoton asettaa, kyse on yksittäistapauksellisesta harkinnasta. Vastikkeen suuruus on pääsääntöisesti suhteessa urheilulle annettavaan ajalliseen panostukseen. Harrastusurheilu voi kuluttaa aikaa vain muutamia tunteja viikossa, mutta ammattiurheilijan viikkoharjoittelumäärä lepo- ja palautumisjaksoineen vastaa jo normaalia työviikkoa.

Edellä mainittuun laintulkintaan ja vallitsevaan oikeuskäytäntöön vedoten voidaan perustellusti todeta, että ammattilentopalloilijan ja urheiluseuran välinen suhde voi täyttää työsuhteen tunnusmerkistön. Työsopimuksen muoto ja tarkoitus, osapuolten sitoutuneisuus sekä vastikkeellisuuden päämäärä muotoavat lopullista tulkintaratkaisua. Työsopimuslain soveltamisalamääritelmä on pakottavaa oikeutta, eikä sen solveltamista siten ole mahdollista rajata pois osapuolten välisellä sopimuksella.

Ammattilentopalloilijan pelaajasuhteen oikeudellisen pohdinnan lomassa huomaan, kuinka arkipäiväinen toiminta juridisoituu. Arjen ilmiöt verhotaan käsitteiden ja konstruktioiden alle. Ajattelu tapahtuu periaatetasolla. Lopulta kuitenkin käsitän, ettei suhteeni oikeudellisella muodolla ole vaikutusta harjoitteluni motiiveihin. Pelaan lentopalloa, koska nautin siitä: tunteesta, yhdessäolosta ja itsensä haastamisesta. Juridiikka auttaa minua sopimusneuvotteluissa, mutta harjoituksissa voin sen unohtaa. Elämässä tarvitaan vastakohtia, virikkeitä mielelle ja keholle.

Oikeudellisin terveisin,

Pake